RAAPS RAAPS

RAAPS RAAPS

- HARAKANPESÄN MUNKKI

Iloinen munkki istuu harakanpesässä tienvarressa.
- Mitä sinä siellä risukasassa istut? kysyn.
- Katselen helmiä, nauraa munkki.
Ja toden totta. Risujen keskellä on loistavia helmiä.
- Vartioitko sinä niitä?
- Minä vartioin vain itseäni, munkki toteaa. - Ja itse asiassa hauskinta täällä ovat nämä risut.

Ohi kulkee mies, joka juoksee tynnyrin päällä. Tynnyrin perässä kulkee hihnoilla kiinnitetty pieni kärry täynnä omenoita. Kärryissä istuu pieni poika ja syö omenaa.

- Hei minne matka? kysyn.
- Sinne minne kysytään, mies vastaa ja lopettaa juoksemisen tynnyrin päällä. Tynnyri ja kärry pysähtyvät.
- Onko tuo poikasi?
- Ei hän on orpo. Löysin hänet polun varresta. Toin hänet munkille oppiin, poika kun on hukannut naurunsa. Jospa munkki auttaisi ja ottaisi hänet seuraansa, mies kumartaa munkille.

Munkki katselee poikaa silmät sädehtien ja hymyilee.
- Jaa, että poika istuisi kanssani tässä risukasassa maailman tappiin asti? No minulla olisi hauskaa, mutta hänellä ei. Parempi hänen on kulkea tynnyrin vetämänä. Maailma tarjoaa naurua kerrakseen heti hänen silmiensä edessä, munkki sanoo viitaten tynnyriin ja puhkeaa hervottomaan nauruun taas kerran.

Mies tynnyrin päällä katsoo munkkia epäillen, mutta ei väitä vastaan. Hän sanoo pojalle:
- Kuulit mitä munkki sanoi. Jos haluat kulkea tynnyrini matkassa, siitä vaan. En takaa, että naurusi löytyy, mutta ehkä löydät jotain muuta.
Poika ei sano mitään. Hän syö omenan loppuun ja katselee taivasta.
Mies tynnyrin päällä kohauttaa olkiaan ja alkaa taas pyörittää tynnyriä jaloillaan. Kärryt kierähtävät liikkeelle rahisten. Poika kumartuu ottamaan uuden omenan ja haukkaa taas.

- Voi, voi orpo parkaa, sanon.
- Mikäs parka hän on. Kulkee kuin kuninkaallinen ja saa keskittyä vain olemaan kyydissä. Varsinainen parka muka, munkki nauraa. Hänhän on oikea onnenpoika, omena suussa taivas olkapäällä. Ja jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt poloisen nauravan omenansa takana kaiken aikaa.

Tynnyri katoaa mutkan taa ja samasta suunnasta tulee samassa näkyviin samurai. Miekka kiiltävänä hän astelee määrätietoisesti eteenpäin, mutta seisahtaa nähdessään munkin. Kumartaa. Munkki kumartaa takaisin.

- No joko olet taistelusi taistellut? munkki kysyy.
- Miten niin taistellut? Sittenhän olisin kuollut, samurai vastaa halveksien.
- No oletko sinä sitten elossa, kysyy munkki ilkikurisesti.
- Mitä tuo nyt oli olevinaan? Jos et olisi pyhä mies haastaisin sinut ottamaan erän miekkani kanssa.
- Pyhyys on silmän palvojien kuninkuuslaji ja miekkasi kanssa voin ottaa aina erän, jos raaskit vain päästää siitä irti, munkki toteaa.
Samurai mulkaisee munkkia, mutta tyynnyttää sitten mielensä.
- Jos kerran tiedät kaiken, niin kerro sitten minne minä olen matkalla, samurai haastaa.
- Jos kertoisin, et liikkuisi mihinkään. Jäisit tähän kanssani istumaan.
- Pyh, tuhahtaa samurai. - Nyt riittää löpinä, minua tarvitaan naapurikaupungissa.
- Niin. Jos ei uskalla istahtaa alas, on parempi hölkätä taistelemassa toisten taisteluita, niin edes toiset saavat istua ja huilata, munkki höröttää.- No onnea matkaan vaan ja muista laskea miekkasi oikealla hetkellä.
- Mitä tarkoitat? Koska on oikea hetki? samurai kysyy hölmistyneenä.
- Silloin kun miekkasi osoittaa poispäin sinusta.
- Kiitos neuvoista, mutta soturin sielu on punottu toisenlaisista köysistä, samurai toteaa huokaisten ja jatkaa matkaansa.

- Miksi sinä olit hänelle niin pilkallinen? kysyn.
- Pilkallinen? En suinkaan. Testasin vain hänen taistelutahtoaan kaikessa rakkaudessa. Soturi ilman taistelutahtoa on yhtä kuin kuollut soturi, munkki mutisee. Sitten hän jatkaa:
-Kuolleista sotureista tulee muuten munkkeja. Hymyillen leveästi munkki tekee ilmassa näkymättömiä miekan sivalluksia.
- Hän ei ollut vielä valmis munkiksi. Hän näki pyhyyttä toisissa, mutta ei itsessään.

- Mikä on tärkeintä elämässä? kysyn.
- Se vaihtelee. Osoitella miekalla toisia. Raahata orpoa perässään. Istua harakanpesässä. Kysyä kysymys tuntemattomalta tien mutkassa. Mitä sydän sanoo, se on tärkeää.
- Mutta jos sydän valehtelee tai sitä ei kuule?
Munkkia alkaa taas nauraa. - Ei sydän voi valehdella eikä sitä voi olla kuulematta. Voi vain teeskennellä, ettei kuule.
- Miten teeskentelystä sitten pääsee eroon?
- Sinun täytyy teeskennellä itsesi sairaaksi. Sitten paranet.
Munkki hytkyy taas naurusta.

Alan olla valmis jatkamaan matkaa. Pääni on jokseenkin pyörällä. Tuntuu, että kaikkia sanojani väännellään, mutta sittenkin puhutaan totta. Pudistelen tomut vaatteistani ja kiitän munkkia seurasta. Esitän vielä viimeisen kysymyksen:

- Onko tässä maassa hyvä hallitsija?
- On erittäin hyvä. Hän osaa kysyä minulta neuvoa, munkki vastaa pilke silmäkulmassa.
- Missä hän asuu, haluaisin haastella hänen kanssaan?
- Hän asuu tämän tien varrella, munkki kertoo.
- Ahaa, onko palatsiin helppo päästä sisälle?
- Päätä itse, omatpa ovat ajatusportaasi ja mielen lukkosi, hallitsija hyvä, toteaa munkki ja nauraa niin, että kaatuu risukasassa selälleen.



.

LIIKUTTAJA

.
IKKUNOITA HIEKASSSA

Kuljen autiomaassa. Vaellan silmät hiekassa. On kuuma. Keskellä avaruutta näen puisen asumuksen. Se muistuttaa pientä pagodia.

Kurkistan oviaukosta. Näen miehen istumassa matolla. Hän hymyilee. Kehottaa käymään peremmälle. On rauhallista ja varjoisaa.

Mies haluaa näyttää jotakin. Hän liuttaa auki puisen ikkunaluukun. Katson näkymää ihmeestä ihastuneena. Edessäni avautuu leikkisä meri ja liitukalliopoukamat.

- Näet ikkunasta sen, mitä haluaisit olla, mies toteaa eteensä katsoen.

Sitten hän sulkee ikkunaluukun. Hän kääntyy ja avaa vastapäiseltä seinältä toisen ikkunan. Näen taas tutun äärettömän kuivan ja kuuman autiomaan.

- Näet ikkunasta sen, mitä luulet olevasi, mies sanoo ja sulkee ikkunan.

Kolmatta päätyikkunaa hän ei avaa.

Lähtiessäni mies sanoo:

- Tiedäthän, nuo näkemäsi maisemat olivat molemmat pelkkiä kangastuksia. Vain kolmannella ikkunalla on todellista merkitystä.


.

SIIPENSÄ LÖYTÄNYT

SIIPENSÄ LÖYTÄNYT

Muutama vuosi sitten vaelluksella Espanjassa kuulen, että seuraavana päivänä reittini varrella vastaan on tulossa keskiaikainen paikka, mihin ihmiset jättävät ohikulkiessaan kiviä. Kotoa kannettu kivi on symboli jollekin, mistä haluaa päästää irti.


Kivikukkula on eriskummallinen näky. Sinne on kävelytetty satoja kilometrejä kiviä maailman eri laidoilta. Nyrkin kokoisten lisäksi paikalle on kannettu melkoisia mötiköitä. Osa on tuonut repussaan myös jonkun toisen kiviä. Joskus sitä tarvitsee käsinkosketeltavaa irtipäästämistä. Pelkkä hengittäminenkin kotisohvalla kait riittäisi, mutta ihmisosa kaipaa toisinaan myös sitä raahattavaa rosoa, jonka voi laskea käsistään konkreettisesti.


Minulla ei ole kiven murikoita repussa jätettäväksi, mutta koska joudun joka tapauksessa marssimaan kivikukkulan läpi, päätän pysähtyä. Laitan silmät kiinni ja tunnustelen, onko jotain jätettävää. On hiljaista muutamaa lintua lukuun ottamatta. Silloin tunnen kuinka jostakin syvältä minusta erkanee jotakin. Se on jonkinlainen olemus, kaunis, sumun harmaaseen vaippaan pukeutunut. Tervehdimme ja olemus esittäytyy suruksi. Tunnustelen tätä utuista ystävää. Tunnen, että olemme kulkeneet pitkän taipaleen yhdessä. Tanssahtelemme. Koen, että suru on minun "kiveni", jotakin, josta olen valmis päästämään irti.


Kerron surulle, että se on palvellut minua hyvin, mutta nyt on tullut aika hyvästellä. Syleilemme hellästi ja tunnen, kuinka suru alkaa erkaantua minusta horisonttiin. Katselen haikeana sen kulkua. Kuinka kaunis se on. Tunnen rakkautta sitä kohtaan. Samassa suru kääntyy ja alkaa lähestyä minua taas, hellän viipyilevästi. Tällä kertaa se jää vähän etäämmälle katselemaan. Kirkastan oloni ja kerron surulle uudestaan, että sen on aika mennä, etten enää tarvitse sitä, että emme kulkisi enää yhtä matkaa. Ja niin suru alkaa taas loitota. Kääntyy vielä katsomaan kerran taakseen. Minä vilkutan. Tällä kertaa suru jatkaa horisontin taa ja katoaa.


Kun jatkan kävelyäni, koen oloni kirkkaaksi ja keveäksi. Juoksentelen kukkuloita ylös ja alas. Ylämäissä tunnen, kuinka minua työnnetään selästä eteenpäin ja jalkani liitävät ihmeellisen painottomina. En välitä irtokivistä jalkojeni alla enkä rotkojen reunoista. Olen niin täynnä iloa, että en välitä hidastella tai alkaa varovaiseksi.


Vuorien välissä on pieni kylä, jossa poikkean kahvilassa. Siellä pöytääni lähestyy ranskalainen vanhahko mies. Miehellä on kirkkaat silmät. Hän kysyy uteliaana minulta jotain "kesekretiä". En oikein ymmärrä, mitä hän on vailla ja hymyilen vain takaisin silmät lautasena. Sökellän "sönökomprääpaata", en ymmärrää. Mies jatkaa kuitenkin sinnikkäästi uteluaan heilutellen käsiään ja jalkojaan hassusti. Vihdoin oivallan, että hän haluaa tietää, mikä on kulkuni salaisuus. Mies on seurannut juoksenteluani kukkulalta toiselle. Silmät vilkkuen hän viittoo käsillään esittäen juoksenteluani. Selitän niillä kielillä joita osaan, että minulla on ollut aamulla kivikasalla jäähyväiset suruni kanssa. Mies tuntuu ymmärtävän. Meitä molempia naurattaa.

HANDLE WITH CARE

 

 

HANDLE WITH CARE

 

 

TYTTÖ JOLLE SATOI RAKKAUTTA

Oli kerran tyttö, joka sai osakseen paljon rakkautta. Sitä satoi ovista ja ikkunoista. Tytön postilaatikko ja kaikki kattilat olivat aina täynnä rakkautta. Mutta tytön ympärillä oli sellainen näkymätön kupu, mihin kaikki rakkaus kilpistyi. Murustakaan rakkautta ei päässyt tytön sydämeen asti. Tyttö ei itse nähnyt sitä kupua. 

Sellaista mikä on ollut pitkään siinä ei välttämättä erota ilmasta.
 
Syvällä sydämensä sopukoissa tyttö ajatteli, että hänessä oli jotain pahasti vialla. Tyttö tunsi, että rakkaus ei kuulunut hänelle. Ja sellaista mitä ei osaa omistaa, on vaikea vastaanottaa. Niinpä kun ihmiset soittivat tytön ovikelloa syli täynnä rakkautta, tyttö ei avannut ovea. Ihmiset huhuilivat aikansa oven takana ja työnsivät lopulta rakkautensa postiluukusta sisään kynnysmatolle. Mutta tyttö ei koskaan nähnyt eikä kuullut heitä. Tyttö ei tuntenut rakkautta kynnysmatollaan, vaan pudisteli kaiken siivotessaan parvekkeelta alas. Kupu peitti kaiken. Ja pikku hiljaa oven takana ihmiset väsyivät ja väistyivät.

Eräs poika ei väsynyt eikä väistänyt. Hän näki tytön näkymättömän kuvun ja jaksoi pommittaa sitä lentosuukoilla. Poika jaksoi lähettää tytölle rakkausrunoja, vaikka hänellä oli välillä riimit hukassa. Poika jaksoi piirtää tytön huurtuneisiin ikkunoihin auringonnousuja. Poika jaksoi leikkiä kynttilän steariinilla niin kauan, että siitä tuli sydämen muotoinen ja kaiversi sitten siihen molempien nimet. Tyttö ei voinut käsittää, mitä poika puuhasi. Yhtäkään suukkoa tai kirjettä ei tullut sen kuvun läpi. Tyttö ei osannut lukea ikkunahuurua eikä steariinia. Mutta poika hyöri vaan siinä ympärillä ja puuhasi kaikenlaista.
 
Poika tiesi jotain, mitä tyttö ei vielä tiennyt. Poika tiesi, että he kaksi kulkisivat kappaleen matkaa yhdessä. Pojan tehtävä oli rakastaa sitä tyttöä. Tytön tehtävä oli rakastaa sitä poikaa. Se oli kirjoitettu tähtiin silloin kuin tähdet vasta syntyivät. Mutta kupu oli siinä tiellä.

Poika tiesi senkin, miten kupu lähtisi pois. Hän ei voinut kuitenkaan kertoa sitä tytölle, koska kuvut lähtevät vain, jos haluaa itse riisua kupunsa. Niinpä poika vain rakasti vierellä ja oli hiljaa kaikesta muusta. Se oli tosi kärsivällinen poika, mutta tyttö ei huomannut sitä.

Kerran poika keksi alkaa teipata lentosuukkoja ja rakkauskirjeitä kupuun kiinni. Siitä tyttö huomasi, että jotain tapahtui, koska hän ei enää nähnyt kunnolla. Maailmasta tuli kummallisen läikikäs. Lopulta poika oli rakastanut tyttöä niin paljon, että kupu oli aivan täynnä suukkoja ja kirjeitä. Tyttö ei nähnyt sieltä kuvun sisältä enää mitään.Tytön maailma pimeni täysin. Tyttö luuli tulleensa sokeaksi ja oli kauhean surullinen. Poika tarjosi kättään, jota tyttö voisi pitää jostakin kiinni pimeässä kulkiessaan. Mutta tyttö halusi lähteä harhailemaan yksin sokeana. Poika tuli surulliseksi, mutta ymmärsi tytön halua jatkaa yksin. Hän seurasi kuitenkin tyttöä salaa, rakasti etäältä niin, että tyttö ei huomannut. Poika ei auttanut, kun tyttö kompuroi tai käveli seiniä päin. Hän tiesi, että tytön piti saada nyt kompuroida ja törmätä ihan rauhassa. Pojasta oli kuitenkin surullista katsella sitä kaikkea törmäilyä. Hän näki kuinka tyttöä sattui kerta toisensa jälkeen.

Joskus poika kuitenkin auttoi ihan pikkuisen tyttöä. Pojan sydän olisi muuten sairastunut ja pudonnut polveen. Siksi hän avasi sille tytölle muutaman oven salaa. Joskus hän pysäytti liikenteen, että tyttö pääsi kadun yli turvallisesti. Joskus poika soitti tuulikelloja, jotta tyttö kuulisi ympärillään muutakin kuin törmäilystään seuraavaa kolinaa.
 
Eräänä päivänä tyttö oli kiireellä juoksemassa junaan, kun hän törmäsi vahingossa lyhtypylvääseen. Tytöltä lähti taju jonnekin kauas täällä vielä kutomattomille kankaille. Poika oli juossut tytön takana ja pelästyi, että tytölle kävi nyt pahasti. Tyttö näytti siltä, että hän leijui kaukana, siellä jossain, mistä ei välttämättä halua tulla takaisin.

Mutta tytölle ei käynyt pahasti. Tyttö palasi sieltä jostakin kaukaa, avasi silmänsä ja hymyili nähdessään kaiken. Törmäys lyhtypylvään kanssa oli ollut niin raju, että kupu oli särkynyt. Se oli poissa, haihtunut. Tytön sydän oli päässyt vapaaksi ja lähtenyt lentoon. Tyttö näki nyt kirkkaasti itsensä, hymynsä, pojan, pojan hymyn, taivaan, taivaan hymyn, koko maailman ja koko maailman hymyn. Kaikki joskus postilaatikkoon, kattiloihin ja kynnysmatolle vuodatettu rakkaus tulvahti nyt suoraan läpi tytön sydämen. Kaikki pojan lähettämät lentosuukot ja rakkauskirjeetkin löysivät perille. Ja tyttö tunsi kaiken. Tyttö tunsi, että hänessä ei ollut enää mitään vialla. Tyttö tunsi, että hänelle kuului rakkaus. Tyttö tunsi, että hän oli rakkaus.
 
Tyttö ja poika kulkivat kappaleen matkaa yhtä matkaa niin kuin oli tähtiin kirjoitettu. Ja missä ikinä he kulkivat siellä huuruisiin ikkunoihin ilmestyi auringonnousuja ja savupiipuista satoi suukkoja.




.