RAAPS RAAPS

RAAPS RAAPS

- HARAKANPESÄN MUNKKI

Iloinen munkki istuu harakanpesässä tienvarressa.
- Mitä sinä siellä risukasassa istut? kysyn.
- Katselen helmiä, nauraa munkki.
Ja toden totta. Risujen keskellä on loistavia helmiä.
- Vartioitko sinä niitä?
- Minä vartioin vain itseäni, munkki toteaa. - Ja itse asiassa hauskinta täällä ovat nämä risut.

Ohi kulkee mies, joka juoksee tynnyrin päällä. Tynnyrin perässä kulkee hihnoilla kiinnitetty pieni kärry täynnä omenoita. Kärryissä istuu pieni poika ja syö omenaa.

- Hei minne matka? kysyn.
- Sinne minne kysytään, mies vastaa ja lopettaa juoksemisen tynnyrin päällä. Tynnyri ja kärry pysähtyvät.
- Onko tuo poikasi?
- Ei hän on orpo. Löysin hänet polun varresta. Toin hänet munkille oppiin, poika kun on hukannut naurunsa. Jospa munkki auttaisi ja ottaisi hänet seuraansa, mies kumartaa munkille.

Munkki katselee poikaa silmät sädehtien ja hymyilee.
- Jaa, että poika istuisi kanssani tässä risukasassa maailman tappiin asti? No minulla olisi hauskaa, mutta hänellä ei. Parempi hänen on kulkea tynnyrin vetämänä. Maailma tarjoaa naurua kerrakseen heti hänen silmiensä edessä, munkki sanoo viitaten tynnyriin ja puhkeaa hervottomaan nauruun taas kerran.

Mies tynnyrin päällä katsoo munkkia epäillen, mutta ei väitä vastaan. Hän sanoo pojalle:
- Kuulit mitä munkki sanoi. Jos haluat kulkea tynnyrini matkassa, siitä vaan. En takaa, että naurusi löytyy, mutta ehkä löydät jotain muuta.
Poika ei sano mitään. Hän syö omenan loppuun ja katselee taivasta.
Mies tynnyrin päällä kohauttaa olkiaan ja alkaa taas pyörittää tynnyriä jaloillaan. Kärryt kierähtävät liikkeelle rahisten. Poika kumartuu ottamaan uuden omenan ja haukkaa taas.

- Voi, voi orpo parkaa, sanon.
- Mikäs parka hän on. Kulkee kuin kuninkaallinen ja saa keskittyä vain olemaan kyydissä. Varsinainen parka muka, munkki nauraa. Hänhän on oikea onnenpoika, omena suussa taivas olkapäällä. Ja jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt poloisen nauravan omenansa takana kaiken aikaa.

Tynnyri katoaa mutkan taa ja samasta suunnasta tulee samassa näkyviin samurai. Miekka kiiltävänä hän astelee määrätietoisesti eteenpäin, mutta seisahtaa nähdessään munkin. Kumartaa. Munkki kumartaa takaisin.

- No joko olet taistelusi taistellut? munkki kysyy.
- Miten niin taistellut? Sittenhän olisin kuollut, samurai vastaa halveksien.
- No oletko sinä sitten elossa, kysyy munkki ilkikurisesti.
- Mitä tuo nyt oli olevinaan? Jos et olisi pyhä mies haastaisin sinut ottamaan erän miekkani kanssa.
- Pyhyys on silmän palvojien kuninkuuslaji ja miekkasi kanssa voin ottaa aina erän, jos raaskit vain päästää siitä irti, munkki toteaa.
Samurai mulkaisee munkkia, mutta tyynnyttää sitten mielensä.
- Jos kerran tiedät kaiken, niin kerro sitten minne minä olen matkalla, samurai haastaa.
- Jos kertoisin, et liikkuisi mihinkään. Jäisit tähän kanssani istumaan.
- Pyh, tuhahtaa samurai. - Nyt riittää löpinä, minua tarvitaan naapurikaupungissa.
- Niin. Jos ei uskalla istahtaa alas, on parempi hölkätä taistelemassa toisten taisteluita, niin edes toiset saavat istua ja huilata, munkki höröttää.- No onnea matkaan vaan ja muista laskea miekkasi oikealla hetkellä.
- Mitä tarkoitat? Koska on oikea hetki? samurai kysyy hölmistyneenä.
- Silloin kun miekkasi osoittaa poispäin sinusta.
- Kiitos neuvoista, mutta soturin sielu on punottu toisenlaisista köysistä, samurai toteaa huokaisten ja jatkaa matkaansa.

- Miksi sinä olit hänelle niin pilkallinen? kysyn.
- Pilkallinen? En suinkaan. Testasin vain hänen taistelutahtoaan kaikessa rakkaudessa. Soturi ilman taistelutahtoa on yhtä kuin kuollut soturi, munkki mutisee. Sitten hän jatkaa:
-Kuolleista sotureista tulee muuten munkkeja. Hymyillen leveästi munkki tekee ilmassa näkymättömiä miekan sivalluksia.
- Hän ei ollut vielä valmis munkiksi. Hän näki pyhyyttä toisissa, mutta ei itsessään.

- Mikä on tärkeintä elämässä? kysyn.
- Se vaihtelee. Osoitella miekalla toisia. Raahata orpoa perässään. Istua harakanpesässä. Kysyä kysymys tuntemattomalta tien mutkassa. Mitä sydän sanoo, se on tärkeää.
- Mutta jos sydän valehtelee tai sitä ei kuule?
Munkkia alkaa taas nauraa. - Ei sydän voi valehdella eikä sitä voi olla kuulematta. Voi vain teeskennellä, ettei kuule.
- Miten teeskentelystä sitten pääsee eroon?
- Sinun täytyy teeskennellä itsesi sairaaksi. Sitten paranet.
Munkki hytkyy taas naurusta.

Alan olla valmis jatkamaan matkaa. Pääni on jokseenkin pyörällä. Tuntuu, että kaikkia sanojani väännellään, mutta sittenkin puhutaan totta. Pudistelen tomut vaatteistani ja kiitän munkkia seurasta. Esitän vielä viimeisen kysymyksen:

- Onko tässä maassa hyvä hallitsija?
- On erittäin hyvä. Hän osaa kysyä minulta neuvoa, munkki vastaa pilke silmäkulmassa.
- Missä hän asuu, haluaisin haastella hänen kanssaan?
- Hän asuu tämän tien varrella, munkki kertoo.
- Ahaa, onko palatsiin helppo päästä sisälle?
- Päätä itse, omatpa ovat ajatusportaasi ja mielen lukkosi, hallitsija hyvä, toteaa munkki ja nauraa niin, että kaatuu risukasassa selälleen.



.