OLEN

OLEN

Tämä on omistettu niille, jotka ovat täällä uutterasti käyneet, vaikka Akkunalassa on ollut hiljaista.


Kuvassa tekstissä voi nähdä kaksi eri loppua. Voi valita omansa.

OLEN? Olen kysymysmerkillä varustettuna. Tässä haastetaan kyselemään, kuka olen. Sitä tietä saan marssia ja mutkitella horisontista toiseen. Tällä tiellä ihmettelen hartaasti. Menen solmuun moneen kertaan. Etsin itseäni viisaampia, jotka kertovat vakaalla äänellä totuuksia siitä, kuka olen. Polun varrelta haravoin ahkeraan toisten ajatuksia, mitä mieltä he ovat minusta. Oi te siellä keitä ikinä olettekaan, kertoisitteko kuka olen. Antakaa koodisana, salainen avain arkistoihin, jotka paljastavat kaikki totuudet. Tällä tiellä vaellan usein menneisyyteen, lapsen kenkiini, etsimään vastauksia äitini/isäni kulmakarvan liikkeistä ja sisarusteni syntymäjärjestyksestä. Muistelen ankarasti niitä vanhoja tarinoita, joita kerrottiin minulle minusta joskus kauan kauan sitten, kun en vielä ymmärtänyt juuri mitään, vaan vastaanotin vaan. Usein sieltä on tarttunut pari näppärää määritelmää, joita olen tottunut hokemaan hokemaan hokemaan totuutena itsestäni. En enää edes välttämättä muista, mistä määritykset tarttuivat matkaani, mutta kun pitäisi kertoa jotakin minusta, niin sieltä ne taas tulevat, että plupsis vaan: kato kun mä nyt olen aina ollut tällanen... Ehkä se oli se barbielehden horoskooppi, josta yksi sana hyppäsi kyytiin ja toinen sana tarttui juhlissa, jossa törmäsin sukulaistädin takapuoleen juostessani kahvijonoon joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Niin tuo kysymysmerkki, tekee tiestä pitkän ja polveilevan. Siinä on selvittämistä olemisen perässä. Eilen olin iloinen tänään surullinen. Toissapäivänä reipas ja aktiivinen. Huomenna en ehkä jaksa mitään. Kuka siis olen? Ehkä pitäisi lukea pari itsensäkehittämiskirjaa, jotta tuo kysymysmerkki vähän hahmoittuisi. Tai sitten kysymysmerkin voisi vaihtaa pisteeseen. 

OLEN. Olen ja piste. Se jää jäljelle, kun kaikki määritykset, vanhat tarinat, imagot, luonneanalyysit, mukaominaisuudet, typistykset ja kutistukset heitän yli laidan. Tai voinhan antaa niiden rehottaakin kaikessa moninaisessa loistossaan. Milloin mitäkin. Itsensä määrittely on loppujen lopuksi aika nihkeää hommaa. Parempi vain heti suostua olemaan kaikkea. Silloin saan olla kaikkine kukkasineni ja karvoineni rauhassa. Minun ei tarvitse yrittää ängetä itseään mihinkään ahtaampaan, kun suostun olemaan kaikki. Niin on hyvä. Leijun keijuna eteenpäin tai tallaan sarvikuonona niin että tömisee.  Karsimatta tuomitsematta. Sataminua, ei kun tuhat, laitetaan triljoona. Ja löytämättä on vielä monta tuntematonta lajiketta sieluni villissä viidakossa. Sydän auki vaan, täältä minä tulen tämmöisenään tum tum tum. Sydämeni ja jalkani lyövät rumpua olemassaololleni. Allekirjoitan itseni kokonaan joka askeleella joka olemuksessa. Tukka puhtaana tai likaisena. Selkeästi artikuloiden tai sekavia suusta päästäen. Sykkyrällään onnesta tai makkarallaan murheesta. Eleganttina tai epävarmana. Ottakaa vastaan vaan, mutta en suostu enää mihinkään pikkusieluiseen määrittelylaatikkoon, että vau/voih kun olen semmonen. En enää millään mahdu sellaiseen. Tulen ulos ja menen katon läpi tämän olemiseni kanssa. Ja kyllä eilen olin iloinen ja tänään surullinen. Toissapäivänä reipas ja aktiivinen. Huomenna en ehkä jaksa mitään. Mutta sellainen minä olen. Vastustamattoman minä. Minä olen ja syleilen kaikkea mitä minussa on. Tulkaas mukaan. Ryhmähali. Tai vips jatkan matkaa erakkona horisonttiin, kunnes tavataan taas. Koska olen.

NISKAN PÄÄLLÄ

NISKAN PÄÄLLÄ

SIEKAILEMATON

POLKU

Herään, kun uusi ystävä eiliseltä nipistää varvastani pimeydessä. Luomuherätys vailla vertaa. Haalin pimeydessä vaatteet ylleni ja kasaan hiljaa makuupussin rinkkaan. Osa sängyistä on jo tyhjiä, osassa näkyy vielä tuhisevia kääröjä. Sitä on oppinut kasaamaan elämänsä pilkkopimeässä niin, että ei jätä mitään jälkeensä. Kengännauhat kiertyvät kiinni hämärässä kuin itsestään.

Hiippailen ovesta ulos kuorsausten saattelemana. Ulkona on vielä pimeää ja silmät hakevat hämärässä oikeaa suuntaa. Aamun viileys kirkastaa mielen. Askel on kevyt.

Pehmeä hiekka tuntuu levänneiden jalkojen alla miellyttävältä, kun tallustan puiden siimekseen. Vähitellen lintujen konsertti alkaa voimistua ja aurinko näyttää voimaansa. Vielä hetki ja sitten maisemaan syttyy hetkeksi salaperäinen kirkkaus, joka pehmenee nopeasti uomaansa. Uninen usva lepää pelloilla, haikarat hiljaa kirkon torneissa. Varis yrittää liittyä lintujen kuoroon, mutta erottuu väkisinkin joukosta.

En ole yksin, vaikka ketään ei näy edessä eikä takana.

Kuljen polkua, joka piirtää minut osaksi suurempaa. Ruosteenruskea maa, keltainen kaura ja punainen neilikka silittävät sieluani. Suuret puut kumartavat kulkuani ja minä kumarran niille, kun etenen tietäni tuntemattomaan. Koirat, kissat, lehmät ja lampaat seuraavat katseellaan menoani ja yläpuolellani haukat vartioivat askeliani.

Yksi on varma. Tänäänkin minusta huolehditaan ja toiveitani kunnioitetaan. Kulman takana odottaa tuntematon, joka on kuitenkin tuttu.

Täällä tuuli on lahja ja tilkka vettä merkki äärettömästä rikkaudesta. Täällä ystävällinen katse poistaa kivut ja pelot tehokkaammin kuin mitkään rohdot.

Tervehdin harvoja vastaantulevia ihmisiä. Silmistä voi lukea, kuinka kevyt on kunkin ihmisen kulku. Joidenkin kanssa jaan palan leipää. Joidenkin kanssa ajatuksen. Joidenkin kanssa tunteen. Ihmisiä, joiden kanssa ei ole edes yhteistä kieltä, mutta silti sielumme tervehtivät toisiaan kuin vanhat rakastetut. Ihmisiä, jotka katoavat horisonttiin silloin kuin aika on. Osaa heistä kannan hetken, osaa tovin, osaa ikuisuuden.

Eilinen ja huominen ovat haaleita läikkiä taivaanrannassa. Virta, joka kulkee lävitseni on tämä hetki. Muuta en tarvitse. Reppu selässäni on sitä kevyempi mitä kevyempi on mieleni. Täällä ei voi eksyä, sillä suunta on aina oikea. Kilometrejä ei tarvitse laskea, koska jalat vievät niin pitkälle, kun on tarkoitus kulkea. Karttoja ei tarvita, kompassina toimii hetki ja luottamus. Se riittää. Taivas tarjoaa sen, mitä tarvitsen. En vaadi, vaan esitän kevyitä toivomuksia ja hyväksyn sen mitä eteen tulee.

Aika menettää merkityksensä. Viikot vierivät yksi toisensa jälkeen, kevyesti. Täällä aikaa ei voi menettää. Täällä aika on kehä, joka tarjoaa vain uusia mahdollisuuksia.

Jotkut puhuvat onnellisuudesta. Jotkut vapaudesta. Jotkut rakkaudesta. Täällä ei tarvitse puhua. Täällä vain on. Kaikki.


.

VAIHDANTATALOUS

VAIHDANTATALOUS

KILTTI TYTTÖ

Olipa kerran kiltti tyttö. Tyttö oli niin kiltti, että sellaista on vaikea kuvitella. Kiltti joka päivä, kiltti joka minuutti, kiltti joka sekunti. Tyttö ei koskaan pitänyt vapaapäiviä kiltteydestä. Hän oli kiltti maanantaista sunnuntaihin.

Tyttö ei koskaan kävellyt liukuportaita väärään suuntaan. Se ei koskaan hajottanut mitään. Se ei koskaan tappanut kärpäsiä, vaan pyydysti ne lasiin ja auttoi maisemapostikorttien avulla ikkunasta lentoon. Tyttö söi toisten ruuat, jos ruuan jättäminen oli kielletty. Jopa niiden lanttulaatikot, vaikka ei itse pitänyt jouluruuista.

Tyttö ei koskaan suuttunut. Se oli kai vain niin kiltti. Muiden ei tarvinnut koskaan pelätä, että tyttö tekisi jotain kamalaa. Siksi kaikki tunsivat olonsa vahvaksi tytön seurassa. Muut eivät olleet niin kilttejä kuin tyttö. Niiden ei tarvinnut olla, koska tyttö oli kiltti kaikkien puolesta. Kun tietää, että toinen on maanantaista sunnuntaihin kiltti, voi tehdä mitä vaan. Ja niin toiset keksivät kaikenlaista vähemmän kilttiä.

Tyttö pakotettiin aina laulamaan juhlatilaisuuksissa. Muut eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, ettei halua. Ne totesivat vain, että kiltti tyttö laulaa. Muut laittoivat tytön aina kättelemään sukulaisia. Ne eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, että ei halua kätellä ketään, että ujostuttaa. Toiset sanoivat vain, että kiltti tyttö kättelee. Ne laittoivat tytön aina hillitsemään itsensä, vaikka tyttö sanoi, että suututtaa. Ne opettivat, että kiltit tytöt eivät suutu. Toiset heittelivät tyttöä karheilla sanoilla. Ne eivät ymmärtäneet, että sanat viilsivät tyttöön haavoja, joista tuli näkymättömiä arpia. Eikä kukaan nähnyt näkymätöntä. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö kuuntelee. Joskus he satuttivat tyttöä niin että näkyi. Ne hyssyttelivät, kun se tyttö sanoi, että sattuu. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö sietää kipua. Joskus muut käskivät tyttöä hymyilemään pikkuisen lisää. Ne sanoivat, että kiltin tytön kuuluu hymyillä enemmän. Ei saisi olla niin vakava.

Kerran tyttö pääsi vierailemaan peilitalossa. Nurkassa oli yksi peili, joka oli kaikkien mielestä ihan tylsä, koska siinä ei tapahtunut mitään hassua. Ketään ei naurattanut sen äärellä. Kun tyttö meni peilin ääreen, se jähmettyi kauhusta. Peili oli sellainen, että se näytti kaiken näkymättömän. Se peili sai tytön näyttämään kamalan rumalta. Tyttö pelästyi kuvaansa niin, että otti äkkiä hymynsä pois ja laittoi sen talteen laukkunsa sivutaskuun.

Äkkiä tytön teki mieli oksentaa kaikki laulunsanat vessanpöntöstä alas ja katkoa kaikilta sukulaisilta kädet. Tytön teki mieli leikata omat korvansa irti. Ja siinä samassa tytön valtasi hurja suuttumus. Tyttö oli harjoitellut suuttumista salaa kotona kenkähyllyn alla, kun muut eivät nähneet, mutta nyt suuttumus hyökyi yli niin kuin ei koskaan ennen.

Muiden mielestä oli todella väärin, että tyttö suuttui, koska hänen piti olla kiltti. Ne kielsivät tyttöä suuttumasta, mutta tämä ei totellut. Tyttö alkoi huutaa ja raivota, lyödä ja hakata ja kirkua kamaluuksia. Nyt muut ryhtyivät huutamaan ja raivoamaan tytölle takasin. Nekin löivät ja hakkasivat ja kirkuivat kamaluuksia. Muut olivat tietysti paljon taitavampia kuin se tyttö, koska ne olivat harjoitelleet paljon enemmän kuin se tyttö siellä kenkähyllyn alla.

Tytölle tuli tosi paha mieli ja muille taas jäi ihan hyvä mieli, koska ne olivat tottuneet siihen, että toisen paha mieli kuuluu asiaan. Niin tyttö oli taas kiltti eikä pian kukaan muistanut, että hän oli joskus suuttunut.

Mutta tyttö muisti. Eräänä päivänä tyttö tajusi kenkähyllyn alla, että oli syntynyt ihan väärään paikkaan ja päätti lähteä pois täältä. Tyttö otti mukaansa ainoastaan laukun, minkä sivutaskussa hänen hymynsä oli tallessa. Tyttö matkusti ajan halki sellaiseen paikkaan, missä muut olivat kilttejä. Siellä kaikilla oli paljon arpia, mutta siellä ne tekivät vain kantajistaan kauniimpia. Eikä kukaan käskenyt kättelemään ketään jos ujostutti.