POLKU
Herään, kun uusi ystävä eiliseltä nipistää varvastani pimeydessä. Luomuherätys vailla vertaa. Haalin pimeydessä vaatteet ylleni ja kasaan hiljaa makuupussin rinkkaan. Osa sängyistä on jo tyhjiä, osassa näkyy vielä tuhisevia kääröjä. Sitä on oppinut kasaamaan elämänsä pilkkopimeässä niin, että ei jätä mitään jälkeensä. Kengännauhat kiertyvät kiinni hämärässä kuin itsestään.
Hiippailen ovesta ulos kuorsausten saattelemana. Ulkona on vielä pimeää ja silmät hakevat hämärässä oikeaa suuntaa. Aamun viileys kirkastaa mielen. Askel on kevyt.
Pehmeä hiekka tuntuu levänneiden jalkojen alla miellyttävältä, kun tallustan puiden siimekseen. Vähitellen lintujen konsertti alkaa voimistua ja aurinko näyttää voimaansa. Vielä hetki ja sitten maisemaan syttyy hetkeksi salaperäinen kirkkaus, joka pehmenee nopeasti uomaansa. Uninen usva lepää pelloilla, haikarat hiljaa kirkon torneissa. Varis yrittää liittyä lintujen kuoroon, mutta erottuu väkisinkin joukosta.
En ole yksin, vaikka ketään ei näy edessä eikä takana.
Kuljen polkua, joka piirtää minut osaksi suurempaa. Ruosteenruskea maa, keltainen kaura ja punainen neilikka silittävät sieluani. Suuret puut kumartavat kulkuani ja minä kumarran niille, kun etenen tietäni tuntemattomaan. Koirat, kissat, lehmät ja lampaat seuraavat katseellaan menoani ja yläpuolellani haukat vartioivat askeliani.
Yksi on varma. Tänäänkin minusta huolehditaan ja toiveitani kunnioitetaan. Kulman takana odottaa tuntematon, joka on kuitenkin tuttu.
Täällä tuuli on lahja ja tilkka vettä merkki äärettömästä rikkaudesta. Täällä ystävällinen katse poistaa kivut ja pelot tehokkaammin kuin mitkään rohdot.
Tervehdin harvoja vastaantulevia ihmisiä. Silmistä voi lukea, kuinka kevyt on kunkin ihmisen kulku. Joidenkin kanssa jaan palan leipää. Joidenkin kanssa ajatuksen. Joidenkin kanssa tunteen. Ihmisiä, joiden kanssa ei ole edes yhteistä kieltä, mutta silti sielumme tervehtivät toisiaan kuin vanhat rakastetut. Ihmisiä, jotka katoavat horisonttiin silloin kuin aika on. Osaa heistä kannan hetken, osaa tovin, osaa ikuisuuden.
Eilinen ja huominen ovat haaleita läikkiä taivaanrannassa. Virta, joka kulkee lävitseni on tämä hetki. Muuta en tarvitse. Reppu selässäni on sitä kevyempi mitä kevyempi on mieleni. Täällä ei voi eksyä, sillä suunta on aina oikea. Kilometrejä ei tarvitse laskea, koska jalat vievät niin pitkälle, kun on tarkoitus kulkea. Karttoja ei tarvita, kompassina toimii hetki ja luottamus. Se riittää. Taivas tarjoaa sen, mitä tarvitsen. En vaadi, vaan esitän kevyitä toivomuksia ja hyväksyn sen mitä eteen tulee.
Aika menettää merkityksensä. Viikot vierivät yksi toisensa jälkeen, kevyesti. Täällä aikaa ei voi menettää. Täällä aika on kehä, joka tarjoaa vain uusia mahdollisuuksia.
Jotkut puhuvat onnellisuudesta. Jotkut vapaudesta. Jotkut rakkaudesta. Täällä ei tarvitse puhua. Täällä vain on. Kaikki.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti