SUOJAUTUJA

SUOJAUTUJA

Sateenvarjoa käytetään kun sataa. Heti kun sade lakkaa, alamme tähyillä taivaalla ja vips pistämme varjon kiinni. Olemme helpottuneita, kun ei enää tarvitse säätää varjon kanssa, vaan sää sallii paljain päin kulkemisen. Mutta miltäpä näyttäisi maailma, jos sateenvarjo olisi aina siinä pään päällä kuin liimattuna? Voisi olla ainakin hieman hankalaa kulkea oviaukoista ja halatessa varjot kolisivat toisiaan vasten. Poski poskea vasten valsaamisestakin tulisi varsin takkuista. Törmäilyn välttämiseksi pitäisi ottaa reilusti välimatkaa toisiin.

Joskus elämässä tulee tilanteita, jolloin pistämme suojan itsemme ylle. Kriisitilanteissa ihmiset kertovat selviytyneensä hädän keskellä ikään kuin autopilotilla. Toimintakyky säilyy, kun pahimmat tunneroiskeet pistetään vähäksi aikaa jonnekin piiloon. Sen sijaan että jähmetyttäisiin keskelle kauhua, otetaan seurava askel ja edetään kylmänrauhallisesti.

Matkan varrella opimme suojautumaan yllättäviltä hyökkäyksiltä, kylmiltä kyseenalaistuksilta, hylätyksi tulemiselta ja ties miltä kenttäämme pyrkivältä ei-toivotulta. Kun opimme, että kylmä kyyti ei ole kivaa ja saattaa sattua, alamme kuljettaa henkistä sateenvarjoa jo varhain varalla kainalossa. Sateenvarjotelineessä törröttävät: torjuminen, viileä kivikasvoisuus, pidättäytyminen tunteilusta, vaikeneminen, kyynisyys, ylireippailu, avuttomuus, teeskentely, kritisointi, väistäminen, patoaminen ja ties mikä jolla jo etukäteen laastaroimme mahdollista haavoittumista. Varjokokoelmamme on komea ja jokaiselle löytyy omat suosikit.

Jos on joutunut kovasti suojautumaan, saattaa vahingossa jäädä varjo päälle silloinkin, kun paistaa ja tarjoutuu tilaisuus vastaanottaa. On voinut tulla niin säikyksi, että varmuudeksi lymyilee aina varjon alla. Jos vaikka jostain joku roiskii. Huomaamatta se varjo sitten himmentää vastaanottamista ja tilaisuutta nauttia. Kaikesta tulee hailakampaa ja sitä on vähän säikkymoodissa koko ajan, epäilee maailman hyväntahtoisuutta, ei oikein uskalla olla hetkessä. Sinäkin siinä tulet lähelle, et kai vaan kuitenkin yritä...

Suojavarusteiden kotiin jättäminen on mahtavaa. Elämä kevenee, kun ei tarvitse raahata mukanaan ylimääräistä varjokokoelmaa. Alkaa nähdä pidemmälle ja voi vastaanottaa enemmän. Ei mene energiaa toisten väistelemiseen ja itsensä piilotteluun. Alkaa nauttia sellaisten seurasta, jotka uskaltavat olla teeskentelemättä paljaana ja rosoisena. Välillä kyllä roiskuu ja meinaa kastua, tulee kylmiä kyytejä. Mutta kun on tottunut kulkemaan ilman suojia ja näkymään kokonaisena oivaltaa nopeasti, että tämä kylmä kyyti ei ole minua varten. Ansaitsen parempaa. Ja uusista ovista astuminenkin käy helpommin. Ja ihmisiä halatessa ei kolise niin paljon.

Ojakellukka, joka lyhensi itseään

Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.

Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.

Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.

Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.

Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.

Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.

Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.

Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.

Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.

Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.

Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.

Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.

Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.