KERÄILIJÄ



KERÄILIJÄ

Toisten auttamista pidetään jalona ja kirkasotsaisena maailmanparannustyönä, mutta joskus kuvio vääntyy velvollisuudentuntoiseksi puurtamiseksi ja vie auttajaltaan voimat. Varsinkin läheisten ihmisten kesken auttamiskuvioista voi tulla uuvuttavia uhrautumisdraamoja, jossa rakkauden nimissä tehdään urotekoja, kun yritetään tehdä säpäleiksi hajonneesta maailmasta väkisin ehjä. Auttaja kokee, että hänen on pakko kantaa toisten kuormia ja perata näiden ongelmia, muuten kaikki romahtaa. Auttaminen kääntyy uhrautumiseksi ja uhrautumisen alla kytee usein viha. Huomaamatta elämästä tulee harmaata tihkusadetta ja omat ääriviivat alkavat menettää kirkkauttaan. Alkaa kaivata raikasta ilmaa ja omaa tilaa.


Myötätuntoinen asenne varjelee kuormajuhdaksi muuttumiselta. Myötätuntoon sisältyy ajatus sallimisesta. Salliminen on väkisin pakottamisen vastakohta ja tarkoittaa tilanteiden hyväksymisestä sellaisenaan ilman pakotettua laastarointia ja ratkaisemista. Joskus asiat ovat vain levällään eikä nopeita ratkaisuja ole. Joskus kunnon romahdus kuuluu asiaan. Toisen murheita ei voi ottaa pois eikä elämään syntyneitä reikiä parsita suitsait. Toisen kurjuuden voi nähdä ja tuntea, mutta sen ei tarvitse muuttua vellovaksi myötäkärsimykseksi, jossa auttaja vajoaa mukana pohjaan. Terve auttaminen on sellaista, että auttaja säilyttää elämänilonsa ja kosketuksen itseensä. Terve auttaja pystyy pitämään oman hyvinvointinsa listan kärjessä kaikissa olosuhteissa ja osaa tietoisesti puhdistaa kenttänsä, kun kuormia alkaa sataa. Ja nyt seuraa tarina eräästä tytöstä:


TYTTÖ JA LOHIKÄÄRME


Merenpohjassa, kaukana siellä, missä yksikään nilviäinen tai rausku ei ole koskaan uinut, makaa lohikäärme. Se on vajoamassa mutaan Vajonneiden laaksossa. Lohikäärmeen seurana on tyttö, kevyt keijukainen aaltojen valtakunnasta. Tytön tehtävänä on auttaa lohikäärmettä pääsemään irti pohjasta. Tehtävä on hänelle annettu ja aallokossa kuulutettu. Siksi tyttö on aina siellä, missä joku vajoaa. Tehtävä ei vaadi voimaa, vaan kysymyksessä on tahtojen tanssi.


Tyttö valjastaa lohikäärmeen hopeisilla simpukkavaljailla ja nykäisee pehmeästi kutsuakseen tämän samalle aaltopituudelle kanssaan. Mutta lohikäärme ei tottele nykäisyjä, vaan alkaa vastustella ja vajoaa syvemmälle mutaan. Se ei vielä tunne kutsua keveyteen. Aika käy vähiin ja vajoamista ei voi enää estää. On aika päästää irti valjaista, sillä muuten tyttö vajoaa lohikäärmeen mukana.Viimeisillä hetkillä tyttö alkaa tanssia, hyvästiksi, kuten hänellä on tapana silloin kun mikään muu ei auta. Tyttö tanssii merenpohjassa niin kuin vain aaltojen valtakunnan asukki voi tanssia, suloisesti ja haikeasti. Jokaisen liikkeen myötä hän luopuu ajatuksesta lohikäärmeen pelastamisesta. Se ei ole tytön käsissä. Se on lohikäärmeen valinta. Tyttö hipaisee hyvästiksi otsallansa lohikäärmeen otsaa ja nousee tanssien kohti pintaa. Ilmakuplat siivittävät hänen matkaansa. Haikeansininen suru pyyhkäisee hänen ylitseen, mutta hän antaa surun jatkaa matkaa seuraavan aallon selässä.


Pintaan päästessään tyttö tuntee pehmeän hipaisun nilkassaan. Yllätyksekseen hän näkee lohikäärmeen vihreän parran nousevan esiin veden alta. Tällä kertaa lohikäärme on seurannut tytön esimerkkiä ja alkanut itse tanssia. Mutta kaikki vajonneet lohikäärmeet eivät tanssi. Osa haluaa vajota pohjaan ja mutaan. Osa haluaa sukeltaa pohjan läpi. Osa haluaa hukkua. Silloin täytyy päästää irti. Se tytön täytyy vain hyväksyä. Mutta se ei estä tyttöä tanssimasta aallokoissa oman elämänsä tanssia vajoamatta. Se ei estä tyttöä iloitsemasta aaltojen kanssa. Se ei estä tyttöä rakastamasta meren syvyyksiä. Se ei estä tyttöä jatkamasta tehtäväänsä siellä kaukana, missä yksikään nilviänen tai rausku ei ole koskaan uinut.




--- Akkunala / vastasatanut akkuna / Keräilijä / Alina Vitiä ---