MÖRKÖ




MÖRKÖ



Mörködeittailua

-
Päiväkodissa lauletaan. Ikkuna on apposellaan.

Mörkö se lähtii piiriin.
Tinttantanttantallallei.
Kukahan se möörön tahtoo?
Tinttantanttantallarei.
Minä tahdon.

Järjestän treffit mörköläisteni kanssa. Tutustutaan. Tositarkoituksella.


Pimeät senssit alkavat harmaasta kapakasta. Ensimmäisenä paikalle saapuu RUMILUSMÖRKÖ.

Se tulee paikalle myöhässä. Se on veltto ja harmaa. Kertoo tunnistaneensa minut jo kaukaa. Ei tarvittu neilikkaa rintapieleen. Olen kuulemma niin ruma ja kuvottava, että erotun joukosta. Täynnä ällöttäviä ajatuksia ja hapatuksia. Todistusaineistoksi se kaivaa taskuistaan minua mulkoilevia silmämunia.

-Nämä ovat vain viime viikon saalis, se toteaa lakonisen vaatimattomasti.

Romantikkona se kaivaa esiin nauhurin ja soittaa sieltä tunnelmapaloiksi minuun kohdistuneita ivallisia huomautuksia. Nauha rätisee,mutta kyllä siitä selvän saa.

Seuraavaksi se tilaa pöytään lautallisellisen oksennettua itseinhoa. Tuo syömishäiriöinen syöppö mässyttelee ja herkuttelee iloisesti röyhtäillen. Se voi paksusti. Tilaa santsikierroksen.

Saan tarpeekseni. Kättelen ja sanon, että tästä ei nyt sittenkään taida tulla mitään.

-Soittele, jos siltä tuntuu, se toteaa röyhtäilyjen keskeltä.

-Pelkään sitoutumista ja oksennukseni on vähäravinteista, mutisen.



Seuraavaksi tapaan AIKAMÖRÖN.

Tapaamme avarassa ja valoisassa kahvilassa. Tiedän olevani etuajassa, mutta pelkään kuitenkin olevani myöhässä. Siellä se jo odottaakin kärsimättömän näköisenä. Se on sutjakka ja varsin tärkeänoloinen.

Aikamörkö tilaa sorbettia. Sulaa nopeasti. Puolessa tunnissa se on selvittänyt kaiken elämästäni ja ilmoittanut, että minun täytyy ryhdistäytyä. Se on tehnyt minulle jopa aikataulun ja deadlinet valmiiksi.

Olen vasta saanut teeni pöytään, kun kahvilassa tulee jo valomerkki. Kulautan kurkusta alas ja poltan kieleni.

Aikamörkö haluaisi tavata uudestaan pian. Mielellään jo tänään. Minä en oikein lämpene. Esitän tekosyyksi kuuhulluuden.

Hyvästellessämme Aikamörkö ilmoittaa vielä hymyn kera, että keskiyöllä on ensimmäinen deadline.

-Olethan joutuisa. Muuten putoat maapallolta.

Sitten hän ojentaa minulle aikatauluni ilman viuhuessa kevyesti ympärillämme.

Kotona laitan deadlinenipun pakastearkkuun puolukoiden alle.



Kolmas kerta toden sanoo. Vuorossa on AHDISTUSMÖRKÖ.

Istuskelen puistonpenkillä ihanassa auringonpaisteessa. Mörkö saapuu huomaamattani puun takaa. Se on käsittämättömän suuri mutta jotenkin valju tyyppi. Se lösäyttää ison ahterinsa huokauksen kera penkille. Sitten se vaan jöröttää siinä. Ei sano sanaakaan.

Puhumattomuudesta tulee sellainen olo, että tässä on nyt jotain pahasti pielessä. Aurinko menee pilveen ja on muutenkin ankeaa. Mörkö kaivaa taskustaan kaukosäätimen ja painaa mutea. Linnut mykistyvät.

Haluaisin ottaa laukusta kurkkupastillin, mutta kädet painavat ainakin tonnin. Veri suonissani jarruttaa. Tuntuu tyhjältä. Tekisi mieli syödä jotain, mutta alkaakin väsyttää. Nukahdan pää mörön harteilla.

Kun herään mörkö on poissa. Katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. Aurinko paistaa taas. Elämä tuntuu kevyeltä. Ei mutta se on taas siinä. Mörkö. Tulee taas puun takaa ja lösäyttää itsensä siihen viereeni. Eikä puhettakaan mistään seurusteluyrityksistä. Joillakin on vahva usko omaan viehätysvoimaansa.

Vaivoin saan nostettua itseni jaloilleni. Toivotan mörölle hyvää päivänjatkoa. Se ei sano sanaakaan. Jatkaa vaan jurotustaan. Muistoksi nappaan mörön huomaamatta sen kaukosäätimen.

Kotona juon teetä ja kuuntelen lintuja.