GALLUP





GALLUP

Kun ihminen syntyy, vyöryy häneen valtava sensuaalinen tulva. Valot, värit, äänet, hajut, maut ja tuntemukset leijuvat pilvenä ihmisen ympärillä ja toivottavat tervetulleeksi todellisuuteen. Siitä sitten alkaa vähittäinen perkaaminen ja yksittäinen havaintojen täsmentyminen. Maailman rakentuu pala palalta, aivot soittavat huikeaa sinfoniaansa ja kierros kierrokselta kuva kirkastuu kirkastumistaan.

Lopulta ihmisestä on kasvanut supererikoistunut yksilö, joka on lajittelun ja automaation mestari. Nanosekunnissa poimimme aistivirrasta värit, muodot, kulmakarvan kohotukset, hymyn häivät, kaahaavan auton, mustikkapiirakan uunissa, oudostikäyttäytyvän ohikulkijan, kehuvan äänensävyn, valuvan jäätelötuutin, jännittyneen halauksen... ja upotamme kaiken huikeaan käsittelykoneistoomme ja loksautamme palat paikalleen, niin että kokonaisuudesta tulee saumaton. Tiedämme missä menemme ja keitä olemme. Toimintakykymme on verraton. Vai onko?

Koska prosessit ovat päätähuimaavan vauhdikkaita, on päämme täynnä filttereitä, jotka ohjaavat tulkintojamme ja helpottavat elämää. Filtterit ovat automaation ja tehokkuuden perusta, ne rakastavat ennalta-arvattavaa toistoa. Verrattoman toimintakykymme taustalla on valtavat määrät ennakointia ja odotuksia, jotka perustuvat vanhaan, jo aikasemmin havaittuun. Voimme kävellä ilman, että aina alussa täytyy kasata palasia, miten jalkoja liikuteltiinkaan. Voimme puhua, ilman, että täytyy opetella äänteitä alusta. Voimme tervehtiä kaveria ilman, että täytyy alkaa pohtia, kukakohan hän oikein on. Vanha, ennalta filtteröity palvelee arkeamme. Mutta sama vanha - joskus ammoisina aikoina kehdossa koneistoon koodattu - ei välttämättä ole timantinkovaa ydintä, vaan monelta osin varsin vääristynyttä ja yksioikoista.

Joskus joku sanoi ehkä, että olet musikaalinen/epämusikaalinen. POKS. Filtteri syntyi. Sitten tuli poimittua ehkä jostain ajatus, että/ettei osaa piirtää taikka tanssia. POKS. Filtteri vahvistui. Joskus mieli teki johtopäätöksen, että sitä ollaan taideihminen. POKS. Tai sitten syntyi epäluovuusfiltteri. Jostakin tupsahti ehkä kannattaauskoaauktoriteettejafiltteri. Muillepitääollamieliksifiltteri. Epävarmaitsestänifiltteri. Elämäonponnisteluafiltteri. POKS. POKS. POKS.POKS.

Filtterimme ovat monelta osin jähmeitä ja joustamattomia, mutta emme huomaa sitä, koska vain harvoin olemme tietoisia niistä. Jos on aina ollut varpaat, on vaikea kuvitella elämää ilman varpaita. Sama pätee filtteröityyn mieleemme.  Koneistomme on täynnä alkeellisia virheitä. Lujana totuutena pitämämme, on hiekkalinna, joka odottaa vain tuulen henkäisyä sortuakseen. Tuuli tuo joka päivä viestejä, että ajatuksistamme 95% on luulopuppua ja tunteistamme 98% jostakin revittyä tunnetörkyä. Tuulen viesti hukkuu usein hälyyn, mutta viesti ei katoa mihinkään. Viileän loogiset analyysit kuuluvat puppukasoihin siinä missä rakkauden ja onnentunteemme. Ylväät teoriat, suoritukset, pätevyydet, haikailut, unelmat ja elämääpurskuvat tuntemukset - samaan kasaan kaikki vaan.

Mitä sitten jää puppukasan ulkopuolelle?

Tietoisuus viihtyy marginaaliprosenteissa. Ohjelmointien ja rutiinitoistojen ulkopuolella, tunnekiksien ja mielenvääntöjen tuolla puolen. Tietoisuus välttää sanoja joko-tai, hyvä-paha, onnistunut-epäonnistunut, oikea-väärä, semmoinen-tuommoinen... Tietoisuus ei lajittele elämää yksinkertaisiin luokkiin. Tietoisuus näkee hiekkalinnojen yli horisonttiin. Tietoisuus näkee tunnemyrskyjen ja -myrkkyjen taa. Se näkee, että kaikki on rakennelmaa, joka kohoaa ja sortuu ajassa. Tietoisuus on jokaisella, mutta siitä on usein tullut statisti, joka on hautautunut filtterikerrostumien alle.

Mitä sitten jää jäljelle, jos kaikki viedään? Mitä jää jäljelle jos filtterit viedään? Ei mitään. Jää vain tietoisuus, joka on ja ei ole mitään. Sillä ei paljon elämässä tee, voisi joku todeta. Kaikkea ei voi viedä eikä ihminen voi elää ilman filttereitä. Mutta niistä voi tulla tietoisemmiksi. Filtterit rakastavat toistoa,  ja tekevät meistä menneisyyden lapsia. Mutta ne eivät ole aikaan jähmettyneitä vaan muuttuvia, jos niin tahdomme. Tiedostamalla filtterinsä voi muuttua hetken lapseksi, voi alkaa sallia  elämäänsä ennalta arvaamatonta. Jotakin, joka on aina ollut siinä, mutta joka filttereillä on lukittu itsen ulkopuolelle. Ennalta arvaamaton on läsnä joka hetkessä. Hetken lahja, jonka voi poimia, jos päästää irti itsestäänselvyyksien virrasta ja suostuu elävyyteen.

Jos on tottunut jonkun ihmisen kanssa laukomaan samoja repliikkejä kohtaamisesta toiseen ja luokittelemaan ihmisen tietynlaiseksi, voi tehdä harjoituksen. Se ei ole välttämättä alussa helppoa. Tilanteeseen meneminen niin tietoisena kuin mahdollista ja suostuminen improvisaatioon ilman että mekaanisesti palauttaa sitä tuttuihin uomiinsa. Näistähän me aina puhutaan, näinhän tuo ajattelee, näinhän mulla on tapana sanoa... hohhoijaa. STOP. Tempaisee itsensä irti hohhoijaasta ja antaakin virran viedä. KARAMBA. Tarrautuu elävyyteen eikä oleta toisen sanomia etukäteen. Se on tietoinen valinta, ei mitään monimutkaista. Antaa mennä ilman että luo itsensä entisenlaiseksi kuvaksi. Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta kun muutaman kerran pääsee hetken "päälle", irtautuu kaavoistaan, tilanteet alkavat viedä helposti ja kevyesti ilman että itse täytyy puskea ja yrittää viedä asioita johonkin suuntaan, johon on tottunut kulkemaan.

Tietoisuutta päin, se on tieni. Selkäsuorana-joko-tai ei ole minua varten. Sekä-että-mutkallaan se on valintani ja hiekkalinnojen sortaminen harrastukseni.  Tuuli on puhaltanut hiekkalinnani moneen kertaan kasaan. Olen jo tottunut siihen, että melkein kaikki menee. Ja taas tuuli käy pääni yli ja huokaa: "Kirjoituksessasi on 99% luulopuppua, mutta 1% timantinkovaa tietoisuutta."











--- Akkunala / vastasatanut akkuna / Gallup / Alina Vitiä ---